Mua ärsyttää ärsyttää ärsyttää. Mä luen yhen meiän koululaisen blogia, jonka siis tiedän vaan naaman perusteella. Se omalla pärställään kirjottaa ärsyttävää angstausblogia, ei sillä et mä olisin sanomaan angstausblogeista mitään. Se on normisuosittu muija ja se itkee sen blogissa kuinka se on niiiiiiiin anorektikko ja masentunu ja aarrgh. Sen kaikki kaverit on sen blogia lukemassa ja se teksti on niin säälittävää ja huomionhakusta. Sil on kasapäin kavereita, sil on blogissa ihkuja biledokauskuvia ja siis sil on kaikki. On mullakin, paitsi mun pää.
Siis ei sillä jos valittaa blogista, itelle tää on yks henkireikä, omanlaista terapiaa, MUTTA mä en koskaan vois kuvitella kirjottavani näitä asioita omalla naamallani. Niin kauan kun kukaan ei tiedä kuka oikeasti olen, minua ei ole olemassa niille eikä minut tunteville tätä blogia ole. Tietysti ne jotka jonkun fooruminkautta tuntevat tai tietävät, muttei oikeita ihmisiä toivottavasti, ainakaan sellaisia joista en tietäisi.
Tää on täl hetkellä varmaan parempaa terapiaa kun terapia itsessään.
Mä en pidä työntekijöiden vaihtumisesta, okei tää on parempi ku edellinen ja alussa inhosin ensimmäistäkin työntekijääni. Mun eka työntekijä kesti koko ekan terapiajakson, eli melkein kaks vuotta. Toinen ei kestänytkun reilu puol vuotta ja sitten tää uus. Mä oon harventanu mun terapia-aikoja kerran kahteenviikkoon. Mä tunnen olevani ihan okei. Mä vaan tiedän kuinka herkkä mä oon, mä oon siin rajalla. Mä haluun saada itteni oikeesti kuntoon, mä en kestä miljoonaa uusiutuvaa masennusjaksoa. Yks pitkä vakava masennusjakso riittää, keskivakava ja lievä viel menee, mut sillon pahimpina aikoina se oli yhtä helvettiä. Jännää oli kuinka ana auttoi masennuksesta, sai jonkun kontrollin ja syyn niin masennus tuntui silloin helpottavan, vaikka oikeasti olin vielä paskempana.
Ihana rauha olla täällä yksin, mutsi tulee vasta aamulla, niin se sano.
Mä haluan oman kämpän, mutta toisaalta se pelottaa. Niin paljon niin aikaisin. Mä haluasin uskaltaa lähettää hoasille viestiä ja kysyä itse, mutta en uskalla. Mä pelkään sitä tilannetta kun saan sen vaikka odotankin. Mä tiedän että mä selviän, mä selviän aina. Mua silti pelottaa. Ehkä kuitenkin pelottavampaa olis se, jos noin iso asia ei pelottais. Silti, mä haluan hypätä tuntemattomaan ja huomata siipieni kantavan.
Ooks mä tarpeeks itsenäinen? Sillon kukaan ei enään pitäis huolta, entä jos mulle käy jotain? Entä jos mun masennus uusii? Mä oon ihan ypöyksin. Se ajatus on kiehtova ja niin tavattoman pelottava.
Mun suklaakakun kuorrutus onnistu täydellisesti, tavaton onnistumisen tunne.
On yks asia jossa mä tiedän olevani hyvä ja se on ruuanlaitto ja leipominen. Mä oon oikeesti ihan tajuttoman hyvä siinä. Mä en tykkää syödä niite, mut se valmistus, mä rakastan sitä. Mä rakastan ruuanlaittoo ja leipomista.
Kaikkien pitää olla hyviä jossain.
1 kommentti:
siitä ihanasta merestä vielä, ei se mun mielestä siis ollutkaan mikään "oohhh lalaaa"-kokemus, mut se kosketti jonnekin. mä en ees tiedä mitä aloin itkee, omaa tilannetta vai sitä kun en ollut syönyt ja verensokerit meni vaan ihan dkjgsk :D
ja kyllä, arvostan mun äitiä tositosi paljon, vaikka suurimman osan ajasta se on niin sinisilmänen, eikä oikeesti tajuu että mulla on paha olla tms. mut voisi olla pahempikin :)
"Kaikkien pitää olla hyviä jossain." tää oli sun postauksen osuva kohta, oon samaa mieltä. harmivain, et en oo ite löytäny mtn mis oon hyvä.
Lähetä kommentti