Se oli outoa, ihan helvetin pelottavaa. Vielku sen jälkee mutsi osti kaikkia pesuaineita ja muita sinne – yhtäkkiä koko asiasta tuli totta. Mua pelottaa se ja omalla tavallaan mä en haluis, mut mä tiedän haluavani oikeasti. Mä tiedän et sinä hetkenä kun mä saan mun kamat roudattuu sinne niin pelottavuus katoaa. Sinänsä myös aika haikea olo, siks mä oon syönykki ihan helvetisti kun oon istunu perheen kanssa ruokapöytään, koska kuitenki jonku viikon kuluttua mä en enää asu täällä näiden ihmisten kanssa.
Mä rakastan niitä ja ne on kuitenkin aina tukenu ja ollu mun luona, vaikken mä sitä aina huomannukkaan.
Kohta mä oon täysin yksin ilman ketään, mut mä pärjään, mä pärjään aina.
4 kommenttia:
voi pikkunen! mä haluaisin niin jo omilleni, mutta sittenkun se tapahtuu niin äää, pelottaisi.
mä en osaa oikeen sanoa muuta kun että voimia. loppujenlopuksi omilleen muuttaminen on edessä joskus ja mitä oon sun elämän tilanteesta lukenut, varmaan paras ratkaisu.
oon kateellinen, mulla vielä muutama vuos edessä täällä :(
kiitos ihanasta kommentista, mitkää kommentit ei oo turhia ne piristä mun päivää aina :) <3
varmasti omillaan olo pelottaa ensiks, mut kyllä se siitä :) kyllä sä pystyt. ainakin saa sitten sen oman rauhan, jota ainaki mä nyt niin kaipaisin ...
tosi kiva kuulla et nyt pääsit sitte muuttamaan omilles, tsemppiä, pärjäät kyllä. :)
Kiitos kaikille:)
Lähetä kommentti